Jokaiseen suuntaan

Minä juoksen kahteen tuuleen yhdessä hetkessä. Mielenkiintoni horisontti on laaja. Olen levoton ja harvoin aloillani. En muista lukion jälkeen eläneeni vailla suunnitelmaa muutoksesta. En ole asettunut.

Kysymys kuuluu, onko levottomuuteni perustava luonteenpiirre vai ympäristön muovaamaa. Sitä minä mietin. Mietin alattoman suunnan vaihdannan vaikutusta takertuviin tunteisiini. Sillä tunteeni ovat takiaisia, jotka eivät ikinä irrota. Samalla kun siirryn neljänteen elämänvaiheeseen, talletan ensimmäisen, toisen ja kolmannen tarkkaavaisesti omiin lokeroihinsa. Näitä lokeroita palaan ihastelemaan, kaipaamaan ja itkemään. Etenen, mutta en hellitä. Olen kumuloituva pilvi, kasvan alaa ja syvyyttä. Odotan: milloin minä sadan alas?

Missä ovat menneet haaveeni, kadotettu rakkaus ja tuuleen huudettu toivo? Missä ovat ne virtaan vettyneet polun haarat, joita joskus pelkäsin? Regressio, rakkaani.

Vapaana ja taakatta on kevyempi hengittää, uskoisin.

Ainakin ymmärrän itseäni paremmin kun saan sisimpäni sanoiksi. Olen ristiriita, mutta oppisin ennemmin hyväksymään kuin muuttaisin sen. Jokaisena hetkenä minä seulon kognitiotani: Kysyn miksi tunnen, mistä tunne koostuu ja mikä siihen on johtanut. Keneltä olen lainannut nämä ajatukseni ja kenelle ne tulee palauttaa, kun taas vaihdan suuntaa? Ovatko perusteeni vakaat vai hatarat? Missä välissä astuin harhaan ja käänsin nahkani? Kun löydän viimeisen kavalluksen, lepään.

Olen ihminen, inhimillinen, ymmärrän, mutta vaadin itseltäni vielä enemmän ymmärrystä. Vaadin kehitystä, keskittymistä ja hiljaisuuden valoa, joka paljastaa minusta kaikki valheet. Tämä on se tutkimusmatka, josta kasvatan puutarhan ympärilleni. Minä, kymmenen ulottuvuutta, taivaat avoinna ja tarkasti kategorisoitu kirjastollinen itseymmärrystä. Peilistä tunnistan itseni.

En tarkoita väittää, että vain synnynnäinen olisi aitoa. Identiteetin määritelmää en ole vielä selvittänyt: en kertomukseni suhdetta peilikuvaan, enkä sinun sanojesi painoa. On paljon puitavaa, ja metrit kysymyksiä odottavat ylläni.

Jokainen sana on enemmän kysymys kuin vastaus.

Taiteen ytimeen

Jos taiteen yrittää määritellä, rikkoo taiteilija määritelmän heti huomenna. Taiteen ytimessä on vapaus. Ehdoton määritteleminen on yhtä mahdotonta kuin turhanpäiväistä. En yritä tarjota määritelmää, vaan raottaa taiteen tekijän suhdetta taiteeseen - yhtä näkökulmaa, siis omaani. Minua ei liikuta mikään niin kuin taiteen ajatteleminen (paitsi ehkä matematiikka).

Taiteen tekeminen on prosessi, jonka ytimessä on idea. Idean ei tarvitse olla konkreettinen, valmis tai pitkälle viety suunnitelma, eikä idean tarvitse olla uniikki. Idealla tarkoitan sitä kipinää, joka saa taiteilijan miettimään “mitä jos,” tai “entä näin.” Toisinaan ehkä vain “miksi?”

Mitä jos yhdistäisin nämä värit? Miltä eri punaisen sävyt näyttäisivät rinnakkain? Miksi silmät ovat pelottavia? Miksi paholaisen tematiikka on pelottavaa? Miltä näyttäisi sata, tuhat tai miljoona eri vihreää vierekkäin? Voisinko vain performanssina haistattaa kaikille vitut?

Voisit - kokeile ihmeessä - tutki lisää! Taide ei ole suoritus, vaikka esimerkiksi maalaaminen voi toisinaan olla hyvin teknistä.

Koska taide syntyy ideasta, on taiteen ytimessä taiteilijan henkilökohtainen intentio. Itse taiteen ei tietenkään tarvitse olla henkilökohtaista - ei sitäkään. Taiteellinen prosessi ennen ideaa on epämääräistä tyhjän tapailua, ehkä pitkiä kävelyitä ja ehkä ahdistunutta seinän tuijottamista. Joskus muistikirjat täyttyvät tulvimaan kysymyksiä, joihin tarttua. Prosessi on herkkä, polveileva ja jokaiselle oma; ei ole mitään kaavaa, ei opetettavaa, joka ei söisi vapautta.

Uskallan väittää, ja olen varmaan väärässä, että taiteesta tunnistaa sen sielun. Sielun ei tarvitse olla itseään suurempi, vaan se voi muodostua vaikka yksinkertaisesta vitutuksesta. Sielulla tarkoitan sitä matkaa, jonka taiteilija on käynyt eksyessään tyhjään, löytäessään kiintopisteen, pyörittyään idean ympärillä ja lopulta sisuunnuttuaan tekemään. Sielu on henkilökohtainen ja vahvasti sidoksissa taiteilijaan.

Taide on jotain, joka kohoaa itsensä yläpuolelle. Voin katsoa kahta identtistä teosta, joista toinen on enemmän taidetta kuin toinen. Vai voinko? Joku toinen taiteilija voi todistaa minut vääräksi, joku on sen varmasti jo tehnytkin.

Se on oikeastaan kaikkein kauneinta taiteessa: taide on vapaata. Jos joku kehtaa väittää, että taiteen tulisi lunastaa oikeutuksensa  - pahoitteluni, olette väärässä. Taide on se sataman laineilla keinuva vene, jonne asetun levolle itkemään. Taide on.

Ehkä ensi kerralla sitten kritiikin mielekkyydestä. Tai sitten ei, joku ammattilainen osaisi varmaan kertoa senkin paremmin.

Oulu, matematiikka

Matematiikka ja taide ovat todellisuudessa identtisiä kaksosia, sanoisin. On jotain suunnattoman kaunista, kun vastakohdat osoittautuvat samaksi. Mutta sitä ne ovat, väitän: itseisarvoja ja omaa luokkaansa.

Täällä missä taide on kaikki, on matematiikka kaikkialla.

Kaipaan Ouluun joka päivä eilistä enemmän. Katselen lähijunan ikkunasta ohi kiihdyttäviä kaukojunia ja nielen kyyneleitä. Olen kai herkistänyt itseni tarkoituksellisesti. Itken itseäni suuremmasta: arvostuksesta, kauneudesta, surusta, taiteesta. Lapissa jokaista alavaa maisemaa. Tämä kyynelten loputon virta on voimani. Se on joki, jota purjehdin. Se on meri, ja minä merillä.

Tahtoisin sanoa, että Ouluun kaipaa lähinnä sieluni; niin maastonmuodot, meri ja ilmasto puhuttelevat sisintäni. Tahtoisin sanoa: olen rikki revitty, palasina, ja korjauskelvoton. Valitettavasti mikään ei ole niin yksinkertaista, ei niin runollista. Oulu on on minulle täynnä tyhjää, se on yksinäistä tilaa ajatuksieni ympärillä ja surua, joka saa kävelemään kymmeniä päämäärättömiä kilometrejä. Ja noilla kävelyillä minä ajattelen, kirjoitan, ja tunnen kevään syvemmin kuin koskaan muulloin. Yksinäisyys on rauha, jossa hengitän.

Pitkät tunnin junissa, ohi juoksevat metsät. Kaipaan mättäitä, joita katsoin vuosia samojen lasien takaa, kuvitellen jalkojeni alle viileän painon. Hitaasti ja nopeasti valuvat tunnit, pysähtynyt aika. Päätän, että asun vielä joskus Oulussa, se on vähintä, mihin voin henkeni ripustaa.

Aherran, olen kiinnostunut musiikin teoriasta, opettelen soittamaan kitaraa. Se on vaikeaa ja päämäärätöntä, eivätkä motoriset taitoni aluksi riitä. Ajan intohimoa takaa: kesällä kirjoitin kolmattakymmenettä runoa, eikä se kokoelma ole ihan onneton. Yritän antaa myös proosalle mahdollisuuden. En tiedä mistä ottaisin kiinni: maalaan muotokuvia ja piirrän. Joinain iltoina opiskelen ja maalaan yhtäaikaisesti, sivellin hampaiden välissä matematiikka sydämessäni. Musiikin teoria on matematiikkaa, musiikki fysiikkaa, eikä taidetta voi näistä erottaa. Se on uskomatonta. Taide on kaikki.

Vuosi sitten keväällä opettelin sitomaan vihkoja ja se vasta olikin symbolista. Minä en saanut henkeä juuri kuukausiin. Remontoimme auton ja ajoimme Oulun kautta Lappiin. Ja kun Lappiin menee, ei voi olla menemättä uudelleen. Palaan matkaan vielä.

Odotan levottomana, takerrun säikeisiin näissä tunteissa, sekä kaikessa tekemisessäni. Odotan tulevaisuudelta paljon, mutta vapisen sen edessä, sillä en tiedä mihin minusta on, enkä minne päädyn. Yritän hyväksyä nämä vuodesta toiseen piinaavat ongelmani, hätäisen sydämeni ja kyltymättömän henkeni, ankarat tunteet ja raskaan mielen. En useinkaan löydä heijastavaa pintaa, vaan siroan ympäristööni, vaikka tiedän, että joku kyllä jakaa kamppailuni.

Kiitän kulmakivistäni: ympyröistä, matematiikasta, taiteesta ja tunteesta. Ne palauttavat minut järjestykseen. Ja jos minulla on Oulu ja Meri, vaikka tuolla jossain, on myös pintoja kiinnittyä. Peilata, ehkä.