Olen kai suunnattoman lyhytjänteinen. En tee mitään loppuun, jätän kaiken aina kesken. Haahuilen ja juoksen joka suuntaan. Väreilen jatkuvasti: olen hektinen, taukoamaton, ahdistunut ja siksi kai juoksen. Kiiruhdan paikasta, viihdykkeestä ja suunnasta toiseen. Pakenen ja liikehdin näennäisen pienieleisesti, mutta alati. Olen haavanlehti. Jotain uutta, en jää aloilleni, en saata, en tiedä enkä rauhoitu.
Askartelen uusia kirjanmerkkejä merkitäkseni jokaisen keskeneräisen kirjan kuin vain konkretisoidakseni hyväksynnän: tässä ja nyt hyväksyn loputtoman vaiheiluni, ainakin. Tässä ja nyt hyväksyn, sillä on akuutimpiakin asioita huolehdittavana, hoidettavana, pyöritettävänä ja rinnassa raukea taustakumina. On vielä aikaa etsiä palasille paikkoja tai antaa niiden löytää tiensä itse. Ja olen onnellinen ja olen etenevä, etevä.
Silti: juomani juon aina loppuun. Hitaasti ja suurella hartaudella, säntillisesti ja joka kerta. Joskus juon aamukahviani kaksi päivää tai saunasiideriä viisi tuntia. Mutta aina loppuun asti, eikä se tunnu juuri miltään, sillä se on ennen kaikkea tapa. Kumma tottumus, jonka omaksumishetkeä en osaa määrittää tai ehkä persoonallisuuden itseironinen pikku performanssi. Löydän viikon vanhan teekupin ja juon sen tyhjäksi matkalla keittiöön uutta keittämään. Kuumat juomat asetan sivupöydälle odottamaan jäähtymistä, unohdan ja löydän sitten joskus. Tämä lienee ainoa pitkäjänteisyyden pilkahdus nykyisessä sielunmaisemassani, mutta sentään jotain mihin takertua.
Mutta miksi kaikkien näiden rautojen täytyy olla tulessa? Miksi, en jaksaisi, mutten taida tällaisenaan malttaa tai osata olla muutoinkaan. Ja toisaalta: miksi pyristellä vastaan jos voi puolisuorittaa haparoiden ja hätäisesti takerrellen, sillä onhan sekin toki jotain ja kenties tällä hetkellä varsin ominaistakin.
Luominenkin on tuskaa, mutta hemmetin vimmaista sellaista. Luominen on tuomista: pakottavaa, kaikkivaltaista synnytystyötä, joka ottaa enemmän kuin antaa, mutta toisaalta antaa kaiken ja räjäyttää sydämen ympäri olohuonetta. Luominen on puurtamista kunnes ei hukkumiseltaan kykene enää arvioimaan kättensä jälkeä. Takeltelua, tarpeettomuutta ja loputonta tyytymättömyyttä, joka kuitenkin kiskoo mukanaan eikä loppua näy eikä sitä tosiasiallisesti haluakaan nähdä tai kohdata. Luominen on pohjaton kiehtovuus ja pakollista.
Aurinko ja kevät ovat uskomattomia, liikaa ja ylitsehäkellyttäviä. Nukun päiväunia sohvalla ja tunnen kuinka valo lävistää ilman ympärilläni ja vaikka minä otan valon itselleni niin valo ottaa minut aina kovempaa. Ja on vaikea käsittää kuinka paljon muka voisin erota viereisestä huonekasvista, kun kummatkin reagoimme lisääntyvään auringonvaloon niin vahvasti ja vääjäämättömästi. Sitä ei voi estää tai kestää. Kaikki tuoksuu paremmalta aurinkoisella pakkassäällä. Ja maistuu. Kaikki on tunteita, nostalgiaa ja pyytteetöntä pakahtumista. Pian saan taas pidätellä kyyneliä joka kerta ulos astuessani.
Aikuistuminen on rankkaa, mutta onneksi meidän kodissamme on tulppaaneja ja kani joka varastaa banaaneja hedelmäkulhosta. Meidän kodissamme on kaikki hyvin vaikkei lainkaan tasapainossa. Elämä on näet edelleen alituinen tasapainolauta, jota minä en ole vielä oppinut käsittelemään. Mutta opettelen aina ja haparoin eteenpäin taskut toivoa täynnä. Ja meillä on niin monia asioita onneksi.
Ja unelmia: Tahdon Intiaan ja suunnitella talon. Tahdon Venetsiaan ja opetella tekemään samettia käsin. Tahdon värjätä paperia ja tahdon värjätä kankaita. Tahdon painaa kankaita ja tahdon tehdä seinävaatteita. Tahdon solmia solmuja, virkata, ommella ja istuttaa huonekasvini isompiin ruukkuihin. Tahdon laakeripuun. Tahdon tehdä tauluja ja tahdon kirjoittaa. Julkaista zinen, piirtää ja kuvittaa. Maalata tuhat taulua silmistä ja luonnosta ja lähteä vaeltamaan ja matkustaa Sallaan. Tanssia pääni pyörälle ja pyöriä koko kotimatkan. Tai koko elämän läpi: tanssia. Tahdon oppia olemaan kaikkea mitä olen entistä passiivisemmin, sillä sellaista on puhtaus ja vaivattomuus. Minä olen ja valo on ja me.
