talvisää ja turhauttava kieli

Elämän hektisyys ja keskittymiskyvyn uudelleenopettelun epätoivoinen yrittäminen vei multa yöunet pariksi viikoksi. Jonain yönä aloin yrittää nukkumista tyyny kainalossa ja se helpotti nukahtamista hieman (en tiedä miksi tai miten). Kolme viimeisintä yötä olen nukkunut lapsuuden rakkain pehmolelukoira kainalossani. Ehkä tämä on joku taantumuksen vaihe, takaisin lapsuuteen ja unta ei saa enää ilman unilelua. En valita, koska kainalossani on koira ja miksipä valittaisin muutenkaan.

Kun kuukaudet vaihtuu jälleen kylmemmiksi, ulkoilman mieleen tuomat muistot muuttuu ja nostalgia on täällä taas. Että ehkä sen innoittamana olen lenkkeillyt ja haahuillut jälleen enemmän ulkoilmassa. Viikko sitten lupasin itselleni, että tänä talvena rakennan lumilinnan. Olen katsellut ikkunasta lumista Oulua ja kaihonnut suunnattomasti sitä tunnetta, kun lapsena telmi tunteja pihalla pienessä pakkasessa toppavaatteet päällä. Tai kun koulumatkalla kaveri otti ja heitti minut lumipenkkaan. Tai kun silloin kerran yläasteen discon jälkeen pyydystettiin ystävän kanssa lumihiutaleita suuhun. Taivas oli pimeä ja lumihiutaleet valoisia. 

Odotan ja kaipaan pakkasen tuntua poskilla ja kohmeisia sormia, joihin tunto palailee hiljaa sisälle astuessa ja kaakaota lämmittäessä. Kaipaan kaunoluistimia, jotka kiristävät nilkkoja ja sirklauksen harjottelemista, joka on joka kerta yhtä vaikeaa ja kutkuttavaa. En ole luistellut ainakaan kolmeen vuoteen.

Oikeastaan mua on viikon, toisen tai kolmannen päivät kismittänyt ja turhauttanut kaikki puhe ja teksti, kaikki sanallinen ilmaisu. Ihmisten välinen kommunikaatio kiedotaan määritelmien ja termien ympärille ja aletaan leikkiä jotain kieroa piirileikkiä. Piiri pieni pyörii niin kauan, että lopulta kukaan ei edes tiedä, mistä alunperin oli puhe. Sillä ei edes ole merkitystä. Me väärinkäytetään kieltä, kaltoinkohdellaan sitä.

Toisiin sanoihin me ladataan suunnattomia arvolatauksia. Me ladataan niihin odotuksia, vaatimuksia, mielleyhtymiä ja hukutetaan ne normeihin. Me odotetaan tiettyä reaktiota, nostetaan käsitteitä jalustoille. Jotkut sanat me alistetaan identiteettimme jatkeiksi määrittämään itseämme, niinkuin termit olisi ikinä antaneet asialle itselleen yhtään enempää mitään.

Niin että tavallaan sympatisoin herra Ludwig Josef Johann Wittgensteinia ja pieni osa minusta toivoo, että meidän kompleksinen kieli kaikkine hienouksineen vain katoaisi. Tai ainakin, että itse pääsisin piiloon, eikä tarvitisisi elää kaiken tämän jatkuvan tahallisen väärinymmärryksen keskellä. Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.(Kuten kyseinen edellämainittu herra toisella kielellä joskus aikoja sitten varsin viisaasti sanoi tai kirjoitti.)

Eräs kaverini asetteli asian toisin sanoin todeten, että ajatukset ja kieli ovat tekojen välikäsiä tai apuvälineitä (thought and language are instrumental for action). Ja niin kai minäkin toivoisin asian menevän, mutta sosiaalisen median myrkyttämä maailma ei tunnu noudattelevan toiveitani ja siksi tekee mieli karata Lappiin tai muille hiljaisille maille. Kai.

Johonkin nyt edes. Miltäköhän tuntuisi olla ihan hiljaa; puheetta, laulutta ja tekstittä?




Onhan se kai vähän ikävää tuntea turhautumista kielellistä ilmaisua kohtaan kun kirjoittaminen on kuitenkin vuosikaudet ollut tärkeä itseilmaisun, asioiden käsittelemisen sekä jäsentämisen apuväline ja reitti rauhoittumiseen. Mutta koska kaikilla mun ailahduksilla, eksistentialistisilla kriiseillä ja puolifilosofisilla turhautumisilla on tapana aina mennä ohi tai ajelehtia vähintäänkin laskuveden mukana kauemmas välittömästä näkökentästä, niin kaipa minä täältäkin vielä ponnistan ja karkaan kyynistymisen kynnykseltä. Ja sitten odotan jälleen seuraavaa vuorovettä, mitä lie tuo tullessaan. Kaikki aina tulee ja menee.

Enpä ole vain oikein tiennyt vaihteeksi taas mitä kirjoittaisin tai miksi ja millä sanoilla kuinka tarkkaan haluaisin kertoa mitäkin ja miten mitä miksi ja mistä aloittaa mihin lopettaa ja mitä siihen väliin sitten mitenkin asettelisi. Siksi tällainen hiljaiselo. Kaipa sitä joskus taas.

Oikeasti elämän syklisyyden todistaminen hämmästyttää, kummastuttaa, tuskastuttaa ja lohduttaa mua kerta toisensa jälkeen. Mikään ei liene lopullista ja tuskin mahtaa koskaan sellaiseksi muuttuakaan. Kaikki aina tulee ja menee. Tai jotain.