yksin olemisesta, elämisestä ja tekemisestä

Tehdään tää helpoksi. Jos jaksat katsoa (poikkeuksellisen) pitkän ja vähän hidastempoisen asiapitoisen videon, ole hyvä ja tee se. Jos et jaksa katsoa videota, mutta asiapitoisen tekstin lukeminen luonnistuu, lue tämä postaus. Jos olet liian laiska lukemaan pitkää tekstiä, niin lue ihmeessä edes lihavoitu osuus tekstin lopussa. (Jos sinua ei yhtään kiinnosta, älä tee mitään edellämaintuista.) Kiitos.


Mä olen introvertti ja viihdyn yksin. Pitkään en kuitenkaan uskaltanut tehdä asioita yksin, se hankaloitti elämääni melko paljon. Yläasteikäisenä jopa yksin kaupassa käyminen tuntui hurjan pelottavalta, tarvitsin aina jonkun tueksi ja turvaksi.  Lukion jälkeen muutin Ouluun silloisen poikaystäväni kanssa, en siis yksin. Puolentoista vuoden ajan lähes kaikki tuli tehtyä yhdessä. Yliopistoltakin löysin ensimmäisenä päivänä ystävän, jonka kanssa kuljen edelleen kouluun päivittäin (tai joka kerta kun koululle on asiaa). Ei mun edes tarvinut opetella olemaan yksin.

Tuli kevät 2014, erosin poikaystävästäni ja toukokuussa muutin yksiöön kanini kanssa. Tämä lienee merkittävimpiä tapahtumia elämäni aikana. Mun oli pakko opetella tekemään asioita yksin. Sen verran olin vuosien varrella kasvanut ja rohkaistunut, ettei minua oikeastaan pelottanut. Oikeastaan olin aika innoissani, enkä todellakaan turhaan. Tämän vuoden aikana olen oppinut itsestäni ja elämästä(ni) hurjasti uusia asioita.

Kovin moni ei vältämättä osaa samaistua, jos kerron etten oikeastaan moneen vuoteen osannut kuvailla musiikki- tai elokuvamakuani. En yksinkertaisesti tiennyt mistä pidän. Toki osasin antaa jotain suuntaviivoja ja elokuvista tuli muutamaan otteeseen kiisteltyäkin poikaystävän kanssa, mutta olin silti aika hukassa omien mieltymysteni kanssa. Jos pääsin joskus yksin valitsemaan elokuvaa katsottavaksi, mietin (tietenkin) myös katselukumppanin mielipidettä, ehkä liiankin kanssa. Halusin miellyttää seuralaisiani enkä pitänyt omia mielipiteitäni turhan suuressa arvossa. Kun menin ensimmäistä kertaa vuokraamaan elokuvaa yksin katsottavaksi (kyllä, tämä tapahtui toukokuussa), hämmennyin. Minun piti ihan oikeasti miettiä, mitä itse halusin katsoa, ei mitään muuta.

Nykyään teen paljon asioita yksin. Nautin siitä suunnattomasti. Nautin yksin kaupungilla harhailemisesta, nautin kiirrettömästä kahvilassa istuskelusta, nautin kirjaston hiljaisuudesta ja siitä, että voin jäädä tuijottelemaan tyhjyyteen aina kun siltä tuntuu, eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. Nautin omaan tahtiin liikkumisesta, toimimisesta ja omasta (mahtavasta) seurastani. Olen ylpeä siitä, että tiedän paremmin kuka olen ja millaisista asioista pidän. Olen ylpeä siitä, että uskallan tehdä asioita yksin.

Mietin sosiaalisen median ja älypuhelinten mukanaan tuomien pikaviestintäohjelmien (whatsappin) vaikutusta siihen, mikä edes tulisi nykyään lukea yksin olemiseksi. Olen itse jatkuvasti yhteydessä muihin ihmisiin. Lähettelen kuvia ja videoita, kerron mitä puuhaan milläkin hetkellä. Toisaalta viimeaikoina olen huomannut toisinaan (aika harvoin, ei nyt luulla liikoja sentään) jättäväni tietoisesti jotkin asiat vain itselleni, sulkevani tuttuni tekemisieni ulkopuolelle. Toisille tällainen on varmaan arkipäivää, minulle se on jonkinlainen muutos. Virkistävä muutos siinä mielessä, että pikkuhiljaa oppii ymmärtämään, miten asioiden tai tapahtumien arvo ei ole riippuvainen siitä, kuinka usean ihmisen kanssa sen jakaa. Vaikka jotain kokisi täysin yksin, kenenkään muun koskaan saamatta tietää, se ei tekisi asiasta sen merkityksettömämpää. Ehkä.

Mitä mä ajan tällä kaikella takaa? Mitä mä haluan sanoa? Haluan kertoa, että olen kokenut yksinolon opettelun tavattoman voimaannuttavana ja luulen, että se voi tarjota paljon hyvää muillekin. Toisille asioiden yksin tekeminen on varmasti itsestäänselvyys, jotain helppoa, tavallista ja vaivatonta. Mulle se ei ollut sitä, mulle se oli hyppy tuntemattomaan, jotain joka on opettanut mulle paljon ja tuonut ihan uusia ihania ulottuvuuksia mun elämään. Koen olevani enemmän minä ja nauttivani monista asioista eri tavalla kuin ennen.

Itsensä kanssa tulee aina olemaan tekemisissä, itsensä kanssa tulee aina olemaan jumissa. Kaikki ihmiset sun ympärillä saattaa muuttua, lähteä, kadota ja vaihtua, mutta itseäsi sä joudut aina kestämään. Ei kannata rakentaa elämäänsä (liiaksi) muiden varaan vaan opetella arvostamaan myös omaa seuraansa. Se on oikeasti tärkeää. Se on oikeasti upeaa. Jokaisella meillä on takuulla paljon tarjottavaa itselleen. 

Jokaisen kannattaisi joskus asua yksin, olla yksin, tehdä yksin ja oppia tuntemaan itsenä mahdollisimman hyvin. 

Jotain negatiivista mainitakseni, yksin asuessa sairastaminen on kurjempaa. Apteekkiin tai kauppaan raahautuminen ei tosiaan ole se, mitä haluaisin kuumeisena tehdä. 

(Yksinolon ihanuudesta huolimatta toivoisin toisinaan, että mulla olisi enemmän samanhenkistä seuraa Oulussa. Sellaista teeseuraa ja kirjakavereita.)