väsynyt raukea suhteellisen onnellinen

Mä en tiedä mitä sanoisin viimeisimmistä viikoista ja päivistä. Tällä hetkellä oon tosi väsynyt. Mua on vaivannut sellainen vähän väliä itsestään kuuluttava syvä väsymys ja ryytymys. Lojun Lammilla pääosin toimettomana. Vihdoin olisi aikaa tehdä kaikkia niitä asioita, joita oon kaivannut kiireisen syksyni aikana, mutta en jaksa. Voisin painua kohta taas nukkumaan ja odottamaan huomisen uusia väsymysaaltoja.

Onneksi on aikaa levätä. Yksin lepääminen vain on asteen verran tympeää, toisen kainalossa hiljaisuus, raukeus ja mitääntekemättömyys muuttuvat kaikkea muuta kuin turhauttavaksi. Toisen sylissä katon tuijotteleminen on lahja. Ja kissan silittäminen, sellaista sain kokea noin viikko sitten.

Lahjoja sain joulunakin: kirjoja, villasukat ja muita mukavia sekä yhden erityisen unelma-askartelun. Aattona sukulaisten seura lämmitti, sain tietää olevani allerginen glühweinille ja keräsin trivial pursuitissa neljä nappulaa. Vastasin oikein jopa yhteen urheilukysymykseen.

Ajatukset kulkee vain hetkittäin ja pyräyksinä. Oon onneksi ja iloksi saanut suunniteltua asioita, vaikka kaikki konkreettisempi on jäänyt tekemättä. Meille tuli kylpyamme ja eilen laskin itselleni kylvyn. Luin kynttilänvalossa fyysikkohakkereista enkä edes kastellut uutta kirjaani. Hengittelin veden lämpöisessä syleilyssä kauan ja kauemmin, rentouduin ja lepäsin. Olisipa omassakin asunnossa kylpyamme, kylpeminen on aika upeaa.

Väsymyksen lisäksi mun elämään on lähiaikoina kuulunut lämpöä, välittämistä ja hellyyttä. Oon nauranut, tanssinut, laulanut ja leikkinyt. Oon höpöttänyt, keskustellut, rupatellut ja hiljentynyt. Oon ollut seurassa ja hakeutunut syrjään, valvonut pitkään ja nukkunut pidempään. Sillä lailla elämä on ollut aika hyvin. Aika ihanasti, aika kauniisti, suhteellisen onnellisesti.

Tulevaisuus ahdisti hetken, sitten pistin sen syrjään. Loputtomiin en varmaan voi sitäkään jatkaa. Olisipa suunta elämässä.

paulanauhatyttö

En tiskannut kahteen viikkoon. Viime torstaina kaikki mun astiat oli likaisia. Jouduin hakemaan useana päivänä noutoruokaa, koska mulla ei ollut mitään astioita, joissa valmistaa ruokaa (puhumattakaan sen syömisestä). Valmisruuat olisi kelvanneet paremmin kuin hyvin, mutta eihän mulla ole mikroaaltouunia. Joten heihei rahani, jään kaipaamaan.

Tahdon korostaa, ettei tämä ollut tietoinen valinta. Olosuhteiden pakosta valuin hitaasti rappioon. Lähinnä olin siis yhtä aikaa kuumeessa ja todella kiireinen (viimeisten kouluhommien kanssa). Keskitin kaikki voimavarani koulutöihin ja teki silti tiukkaa saada ne ajallaan valmiiksi. Stressi, fyysinen väsymys ja motivaatioton puurtaminen ei kohdelleet mua hyvin. Päästyäni eilen koulusta kotiin olin enemmän kuin poikki.

Nyt kaikki isommat hommat on (vihdoin) paketissa ja viikon ajan vaivannut kuume on tainnut myös jättää mut rauhaan. Kiitos maailma. Tänään nukuin kello yhteen, tiskasin puolet tiskeistäni, kävin kirpputorilla ja tein kasvissosekeittoa. Kiitos minä, olen ollut hyvä itselleni. En kirjoittanut tänään esseetä, vaikka se oli suunnitelmissa. Sen sijasta tein kivoja asioita. Joskus saa, joskus voi ja joskus täytyy.

Elämme jänniä aikoja. Ylihuomenna jätän Oulun taakseni, sunnuntaina palaan sen syleilyyn ja kymmenen päivän päästä heitän taas heipat. Kun ensi vuonna palaan, on edessä muutto. Joten heihei ihana yksiöni. Olet palvellut minua hyvin, kiitos siitä. En jaksa odottaa, että pääsen pakkaamaan ja purkamaan tavaroita. Voisin lyödä itseni kanssa vetoa, kauanko jaksan olla innoissaan ennen kuin kyseinen homma alkaa tympimään tosissaan.

Oon yrittänyt opettaa Pyynöä pyörimään ympyrää, mutta en mä mikään kaninkouluttaja taida olla.

Muutama sana yllä ja alla olevista kuvista. Äitini (käsityöyrittäjä kun on) on kehitellyt ja tehnyt Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi paulanauha nimisen tuotteen. Muutamia viikkoja sitten yritin leikkiä paulanauhatyttöä ja kuvailla havainnollistavia tuotekuvia (joskin kärsin pienistä kuvausteknillisistä ongelmista).

Paulanauhojen design pohjautuu pirtanauhoihin.

Nauhat ovat oikein ihania ja laittaisin sellaiset kengännauhoiksi vaikka kaikkiin kenkiini. Paulanauhoja voi käyttää niin monella tavalla kuin keksii. Mulla roikkuu ranteessa pari, hiuksiini olen harva se päivä vääntänyt rusetteja ja pidempi pätkä nauhaa toimii kivasti vyönä.

P.S. Mulla ei ole joulukalenteria! Tämä on vääryys, rikos, suuri virhe, erhe ja silkkaa kamaluutta. En todellakaan olisi uskonut, että joulukuun kolmantena päivänä kaikki (kivat) joulukalenterit on myyty loppuun. Onneksi voi ostaa suklaata, jota ei ole piilotettu luukkujen taakse...

geborgenheit ja muita sanoja

Niinkuin mulla ei olisi hyödyllisempää tekemistä, oon viime perjantaista lähtien viettänyt melkoisesti aikaa tutustuen uusiin sanoihin. Sanat on mun kavereita.

Torstain ja perjantain välisenä yönä pyörin sängyssä yrittäen nukahtaa ja hukkuen ajatuksiin. Siinä päädyin pohtimaan suomen kielen sanaa "jaa" ja sen kääntämistä englanniksi. (Siis ei "jaa" jakaa sanan muotona, vaan yksinkertainen toteamus "jaa".) En ole edelleenkään keksinyt hyvää tapaa selittää sanan tarkoitusta edes kokonaisia lauseita käyttäen. Jaa on yhtä aikaa niin mitäänsanomaton ja toisaalta ihan omanlaistaan tunnetta huokuva sana. Jaa.

Jaan (ja muiden suomen kielen kääntymättömien sanojen, kuten vitutuksen) innoittamana löysin tieni betterthanenglish nimiselle sivustolle selaamaan muiden kielien englanniksi kääntymättömiä sanoja. Ja sinne jumituin. Ja koska itse sain monista sanoista paljon kutkutuksia irti, oletan törkästi, että joku muukin ehkä saa ja jaan niitä kanssanne.

Ayurnamat (Inuit)
A word describing the philosophy that there is no point in worrying about events that cannot be changed.

Bausünde (German)
An architectural eyesore (literally: “construction sin”)


Oli erijännää miettiä, miksi joissain kulttuureissa on kehittynyt tiettyjä sanoja, joita toisissa kielissä ei tunneta. Osa sanoista herätti puhdasta ihmetystä, miksi kukaan ikinä tarvitsisi erillistä sanaa tälle asialle?

Sitzpinkler (German)
Slang for “wimp,” literally translated as “a man who sits to pee”.

Eniten mua ehkä kiehtoi erilaiset tunnesanat. Tunteet on jännä juttu ja mun mielestä on aina hurjaa ajatella, että nekin on jossain määrin kulttuurisidonnaisia. Tähän kategoiraan sopii muuten se vitutuskin. Vituttaakohan muita kun suomalaisia koskaan? Ainakaan muut ei ehkä osaa lokeroida kyseistä tunnetta niin selkeästi. Mutta joo, tunnesanoja:

Mutterseelinallein (German)
Literally “mother-soul alone,” it means “a feeling of devastating loneliness–so lonely that it is as if your mother’s soul has left you.” Pronounced “mut-tare-zay-lin-uh-line” (the first syllable rhymes with “put”).

Nostalgie de la boue (French)
Nostalgie de la boue: literally, yearning for mud. Used to describe the feeling of being attracted to that which is depraved or below one’s stations.
Example:
“He was perversely bound to sink in the social scale, to declass himself. I’m afraid my son had a nostalgie de la boue– a nostalgia for the gutter. He tried to cover it over with fancy talk about re-establishing contact with the Earth, becoming a poet of the people, and such nonsense.”

Avoir le mal de quelqu’un (French)
Missing someone so much it literally makes you sick. “Someonesickness” on the model of “seasickness”.

Lopulta kaksi sanaa sykähdytti mua kauneudellaan ylitse muiden:

Geborgenheit (German)
To feel completely safe; like nothing could ever harm you. Usually connected to a particular place or person.

S’entendre (French)
A reflexive verb that literally means “hearing (each other)”; it means to get along with someone in the sense that you understand how they think.

elämä on helmipuuro

Tiedättekö helmipuuron? Ei hätää vaikka ette tietäisikään, googlasin sen puolestanne:

      Helmipuuro (toiselta nimeltään perunapuuro) on puuro, joka on valmistettu perunasuurimoista ja maidosta. Perunasuurimot ovat perunasta valmistettuja tärkkelysjyväsiä, jotka turvotetaan maidossa läpikuultaviksi "helmiksi".

Mun elämä on ollut viimeaikoina helmipuuroa. Suhteellisen mautonta ja väritöntä mössöä, jota ei jaksaisi lappaa suuhunsa. Maustaahan sitä voisi, toisinaan olen keittänyt helmipuuroni vadelmien kanssa. Kerran tai kaksi joku on tuonut mehukeittoa kaveriksi.

Elämämössö ja Suomen talven pimeys ei ole kaikkein kivoin kombo (joskin liittyvät varmaan vahvasti toisiinsa). Taistelu helmipuuroelämää vastaan on käynnissä, oon vaan vähän laiska hyökkäämään. Puolustusrintaman vahvistamiseksi olen kiskonut D-vitamiinia kuin viimeistä päivää, kirkasvalolamppu kelpaisi joukkoihini paremmin kuin hyvin.

Minkäänlaista vuorokausirytmiä mulla ei ole, uni ja valvetila ovat samaa tahmaista puuroa. Jossain kohtaa soljuu hatara raja, joka vaihtaa paikkaa päivittäin. Samoin on valitettavasti käynyt myös vapaa-ajan ja (koulu)työtuntien kanssa. Mössöä; valkeaa sakeaa helmipuuroa vailla tarkkoja rajoja. Tai on mulla vapaa-aikaa: kun lähden Oulun rajojen ulkopuolelle tai saan satunnaisen vierailijan Ouluun (kuten viime viikonloppuna), pistän koulutyöt ja muut pakolliset hommat täydellisesti tauolle.

Omaa vapaa-aikaa mulla ei ole. Sellaista täysipainoista vapaa-aikaa, jonka viettäisin yksin tehden itselleni tärkeitä asioita. Mun vapaa-aikakin on  mukamas hetkistä, laiskan hektistä. Hektistä, värisevää helmipuuromössöä, helmipuurohyytelöä.

Tää vertaus muuttuu jatkuvasti huonommaksi, mutta pidän kiinni helmipuuron mielikuvasta.

Odotan joululomaa todella. Odotan yksityistä vapaa-aikaa, kirjoja, kyniä, paperia ja maaleja. Odotan perhettä, sukua, hyvää ruokaa ja lepoa. Odotan jouluvaloja, lämpimiä vilttejä ja villasukkia.

Sillä välin... onneksi on valoa oulu -valotaide, onneksi on teetä, onneksi on Pyynö, onneksi on oma komero ja oma sänky. Onneksi ehdin viime viikonloppuna lukea hieman ja nukkua enemmän, onneksi oli hyvää seuraa ja lämmin olo.

Hyvää loppumarraskuuta ja voimia kaamoksen selättämiseen! Onhan tätä peliä ennenkin pelattu ja aina selvitty enemmän tai vähemmän kunnialla!

ps. Helmipuuro on muistaakseni yllättävän hyvää, vaikkei ajatuksen tasolla juuri houkuttelekaan. Oonko ihan väärässä?

isi on mun sankari

Mulla on sellainen isä. Sellainen ihan paras isä. Mun isä on ainakin maailman voimakkain, hauskin ja älykkäin. Isi on paras, ihan paras, maailman paras kaikessa.

Rehellisesti sanottuna oon vaan tosi iloinen siitä, että mulla on niin mahtava isä. Että mulla on sellainen isä, joka uskoo muhun ja on mun tukena. Isi uskoo, että oon fiksu ja taitava tyttö, joka osaa elää omaa elämäänsä ja saa mutkin uskomaan niin (jos nyt sattuu olemaan heikko hetki ja oma usko rakoilee).

Isi on tukena ja isi antaa rohkeutta. Isi jaksaa kerta toisensa jälkeen neuvoa mulle, miten stressin, kiireet ja päälle kaatuvat seinät saa hoideltua pois päiväjärjestyksestä. Yksi asia kerrallaan. Tehdään lista ja aloitetaan alusta. Ei paineita, asiat saa kyllä tehtyä. Sitten isi sanoo jotain hauskaa ja mua alkaa naurattaa.

Oon iloinen siitä, että mulla on isä, joka suosittelee mulle kirjoja ja ostaa niitä mulle alennusmyynneistä. Isi tuo nenän eteen kutkuttelevaa luettavaa. "Luulen, että tykkäisit tästä," ja yleensä mä tykkään. Ainakin toistaiseksi jokainen isin suosittelema kirja on ollut lukemisen arvoinen.

Oon iloinen siitä, että mulla on isä, joka kertoo matemaattis-loogisia arvoituksia ja tarjoaa mulle tutkittavaksi uusimpia matematiikan yo-kokeita. Niin hassua kuin se ehkä onkin, oon iloinen myös siitä, että sain opiskella pitkää matematiikkaa isin opetuksessa. Isi on myös aika mahtava opettaja. Jos joskus itse ajaudun opettajaksi, isi on todellakin mun esikuva.

Ja näin sivumennen sanoen, isi voittaa aina Trivial Pursuitissa. Joka kerta. Ainakin melkein. Niin fiksu mun isä on.

Isi on mun sankari.

ps. Hyvää isänpäivää isi ja kaikki muutkin isät siellä jossain!

olemassaolo ja eräs eksistentialistinen kriisi

"Tereza yritti nähdä ruumiistaan itsensä. Siksi hän seisoi niin usein peilin edessä."

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

tässä on mun napa

Koko syksyn ajan olen pohtinut minuutta. En kuitenkaan eritysesti sitä, millainen olen itselleni ja muille. Olen pohtinut miksi olen, miten olen ja olenko edes olemassa. Olen varmaankin, mutta millä tavalla? Olen jumittunut pyörittelemään päässäni ajatuksia tietoisuuden luonteesta ja siitä, mitä on olla olemassa. Useammin kuin muutaman kerran olen katsellut käsiäni ja jalkojani ja hukkunut hämmennykseen siitä, että tässä minä nyt olen.

Olen miettinyt tietoisuutta, sielua ja kehoani. Fyysistä maailmaa ja sitä, että olen itsekin jotain konkreettista, sidoksissa kehooni. Minut on sidottu johonkin, joka tuntuu turhan ehdottomalta, mutta silti hetkittäin niin omalta.

Pablo Neruda - Jalkojeni rituaali

Olen lukenut kirjoja ja runoja; imenyt vaikutteita ja samaistunut. Olen kirjoittanut kirjeitä, runoja ja päiväkirjaa; jäsentänyt ajatuksiani. Olen piirtänyt ja olen maalannut. Olen tuijottanut toista ihmistä silmiin ja yrittänyt ymmärtää, että todella katson toista tietoista olentoa. Ja en ole ymmärtänyt mitään. Mistään.

En ole päässyt eteenpäin, kenties vain hukkunut entistäkin syvemmälle. En lopulta usko, että ihmisen on tarkoituskaan ymmärtää olemassaoloa. Ainakaan tarpeellista se tuskin on. Tässä minä olen huolimatta siitä ymmärränko sitä vai en. Jos en ajattelisi asiaa ja provosoisi itseäni hämmentymään, ei olisi mitään mihin hukkua.

Pakko kuitenkin myöntää, että niin turhauttavaa kuin kaikki tämä hämmennys osaakin välillä olla, nautin siitä. Nautin tästä eksistentialistsen kriisin (en tiedä onko tämä oikea ilmaus tähän kohtaan, mutta olen vakiinnuttanut sen viimeisten kuukausien aikana kuvaamaan olotilaani) värittämästä syksystäni. Nautin niistä hetkistä kun yritän saada kiinni jostain, joka on ehkä täydellisen tavoittamattomissa. Nautin hetkellisistä oivaltamisen tunteista, jotka lipuvat pois yhtä nopeasti kuin saapuvat. Elättelen myös toiveita siitä, että jonain päivänä jokin oivallus ei ehkä lipuisikaan pois. Ehkä jonain päivänä se jäisi asumaan luokseni ja voisin varpaita katsoessani todella tuntea niiden olevan minun varpaani. Minuuden varpaat.

   "Hän katseli itseään kuvitellen millaisilta  hänen kasvonsa näyttäisivät jos hänen nenänsä pitenisi joka päivä yhden millin. Monessako päivässä kasvot muuttuisivat vieraiksi, lakkaisivat muistuttamasta nykyisiä?
    Entä jos hänen ruumiinsa eri osat alkaisivat suureta tai pienetä niin että hän lakkaisi muistuttamasta itseään? Olisiko hän silloin enää hän, olisiko hän enää Tereza?
    Tietysti olisi. Vaikka Tereza ei enää muistuttaisikaan Terezaa, hänen sielunsa pysyisi samana. Se vain seuraisi kauhistuneena hänen ruumiinsa muuttumista.
    Mutta millainen on sitten Terezan ja hänen ruumiinsa suhde? Onko hänen rumiillaan laikaan oikeutta Tereza-nimeen? Ellei ole, mihin nimi liitty? Vain johonkin ruumiittomaan, aineettomaan?
    (Kysymykset ovat samoja joita Tereza on vatvonut lapsuudesta lähtien. Todella tärkeitä kysymyksiä ovat nimittäin vain ne jotka lapsikin voi muotoilla. Vain kaikkein lapsekkaimman kysymykset ovat todella tärkeitä. Niihin ei ole vastausta. Kysymys, johon ei ole vastausta on este jonka yli emme pääse. Toisin sanoen: kysymykset joihin ei ole vastausta, karsinoivat ihmismahdollisuudet, piirtävät inhimillisen olemassaolon rajat.)"

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Kaiken ihmettelyn ohella olen ahkeroinut koulussa. Olen suunnitellut ruutukaavaa ja innostunut kaupunkisuunnittelusta. Olen ollut kiireinen, mutten loppuun palanut. Olen antanut itselleni aikaa levätä ja lomaillut Lammilla, vaikka tekemistä olisi kyllä riittänyt Oulussa. Olen pitänyt kaiken kasassa suhteellisen hyvin. Hyvä minä, hienosti opiskeltu.

Kiintymyksestäni ruutukaavoja kohtaan kertonee se, että asemakaavasuunnittelu kurssin loputtua, minun oli pakko saada työskennellä vielä vähän rakkaan kaavani parissa. Tässä on ruutukaava minusta. Ruutukaava eksistentialistisesta kriisistä ja olemassaolosta. 

Eilen ja tänään olen hämmentynyt lähinnä siitä, miltä tuntuu kun ei ole tekemistä. Ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä juuri nyt. Apua, tässä maailmassahan on vielä aikaa jäljellä. Voi maata kello kahteentoista asti sängyssä, voi blogata ja piirtää, mennä kahvilaan lukemaan kirjaa. Sinne mä suuntaan nyt, kahvilaan siis. Ulkona hämärtää jo, yöllä satoi lunta ja tänään vettä. 

Suosittelen muuten lämpimästi Olemisen sietämättömän keveyden lukemista, Milan Kundera kirjoittaa tavalla, joka vetoaa ainakin muhun kovasti. Lisäksi kyseinen kirja käsittelee olemassaoloa monesta eri näkökulmasta, muutaman eri teeman ympäriltä ja kirjasta on mahdollista saada aika paljon irti, jos nyt on tapana pohtia asioita paljon (tai edes vähän). Yllätyin aika kovasti, miten ihan eri kohdat ja eri teemat kutkutteli mua verrattuna edelliseen kertaan kun kirjaa luin (muutama vuosi sitten?).

syntymä päivä juhlistus tilaisuus

Tasan viikko sitten olin Lammilla ja järjestin ihan oikeat syntymäpäiväjuhlat. Sellaiset, joihin kutsuin puoli irkkiä ja joita jännitin etukäteen niin paljon, että ruokahalu katosi. Mutta meillä oli kivaa. Kaikki oli onnistunutta ja ihanaa.

Oon itsekin vähän yllättynyt siitä, miten sekalainen kasa irkin orjia tulee niin hyvin juttuun toistensa kanssa myös ihan oikeassa elämässä. Kasvotusten. Oon yllättynyt siitä, miten toisista jaksetaan välittää ihmisinä ja yhdessä halutaan viettää aikaa. Tosi hassua ja ihanaa. Internetihmiset ja kasa nimimerkkejä on mulle nykyään paljon konkreettisempia. Ihan oikeita ihmisiä, joita haluan tavata ja joille haluan järjestää syntymäpäiväjuhlat tietäen (no kyllä mä vähän epäröin), että tulee olemaan kivaa ja mahtavaa.

Oli mun juhlissa toki muitakin kun irkkaajia. Tiioja, merejä, elluja ja kaikkia ihania. Onneksi synttärit on kerran vuodessa. Onneksi saa hyvän tekosyyn fyysisesti ympäröidä itsensä ihanilla ihmisillä. Toki miksipä siihen edes tekosyitä tarvitsisi. Kiitos kaikille.

Sain aika siistejä ja ihania lahjoja. Taidetta ja kirjoja. Kortteja ja viiniä. Suklaata ja salamimuistilappuja.

 Kiitos vielä. Kiitos paljon ja hirmuisesti lisää.

komeroituminen

Sosiaalinen ähky. Olen viettänyt viimeiset kaksi viikonloppua ihmisten ympäröimänä ja nyt huomaan sen vaikutukset olotilassani. Minkäänlaista sosiaalista aktiivisuutta vaativa tekeminen tai seura kuulostaa rankalta, ryydyttävältä ja aiheuttaa lähinnä "onko mun ihan pakko" -reaktion.

Tietenkin on olemassa myös ihmsiä, joiden seurassa voi olla hiljaa ja puuhata omiaan. Sellainen saattaisi kelvata.

(sivumennen sanoen: nautin jollain kierolla tavalla pokkarikamerasta ja siitä, mitä photoshopin automaattinen värinkorjaus tekee muutenkin värioksennusta muistuttaville kuville)

Sosiaalisen kanssakäymisen yliannostus ja väsymys ovat ystävällisesti raottaneet ovea (potkaisseet sen auki) myös kaamosmasennukselle. Syksyinen apeus ja melankolia ovat täällä. Ei se välttämättä huono asia ole, onhan niissä jotain kaunistakin. Mun päässä on alkuviikon ajan pyörinyt yksi lause:  

Haluan vaatekomeroon piiloon maailmaa.

Tänään vilkutin heipat maailmalle ja komeroiduin. Tein vaatekomerooni oikein kivan, lämpöisen ja houkuttelevan piilopaikan, kömmin sinne pepsi maxin, kirjojen, paperien, kynien ja kouluhommien kanssa ja suljin oven maailmalta. Tuntui hyvältä. Vaatekomerooni voisin kutsua vaikka syysahdistuksenkin kylään. Ihan hetkeksi käymään vain.

Eristäytymistä mun pitäisi harrastaa enemmän. Sellaista totaalista hiljaisuuteen, omiin puuhiin ja yksinäisyyteen heittäytymistä. Ehkä. Ainakin se on toisinaan tavattoman mukavaa. Saan tehtyä enemmän asioita, joista nautin (ja koulutyötkin etenevät ihan eri intensiteetillä).

Terveisiä komeroituneelta. Ehkä mä parin viikon päästä oon valmis kömpimään ulos tuolta lämmön ja rauhan keskeltä ja tapaamaan ihmisiä. Ja jos oikein hurjalle päälle satun niin jopa kohtaamaan ulkoilman. 

nuoriahan tässä vielä ollaan !

Täytin tänään (eilen, tää näköjään venähti) kaksikymmentäyksi vuotta. Se on sellainen ikä, että pääsee jo sisälle useimpiin baareihin. Se on sellainen ikä, että pitäisi ehkä alkaa satunnaisesti leikkiä aikuista.

Ei oikeasti, nuoriahan tässä vielä ollaan.

Ja mitä aikuistumiseen tulee, taidan viimeaikoina olla monien asioiden suhteen ottanut lähinnä takapakkia. Eikä se haittaa mitään, onhan tässä koko elämä aikaa aikuistua. Mummona voi sitten miettiä miten lapsenmielinen on edelleen ja nauttia siitä, että jaksaa leikittää lapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsiaan. Tai muiden lapsia ja lapsenlapsia.

Aina jos ikäkriisi meinaa hiipiä nurkan taakse, voi onneksi pukea itsensä kakaraksi. On hyvä palauttaa elämän realiteetit mieleensä - mä olen edelleen se sama pieni vimmu. Mörkö nimeltään aikuisuus ei ole vielä vallannut kovinkaan suurta tilaa mun elämässäni. Pari kertaa olen kutsunut sen teekutsuille ja silloinkin ollaan tultu aika hyvin juttuun. Aikuisuus ei ole yrittänyt tyrkyttää itseään, ideologioitaan tai ajatusmallejaan mulle ihan liikaa. Korkeintaan neuvonut toisinaan hieman tai tuupannut oikeaan suuntaan. Kiskonut pari kertaa vähän lähemmäs maan pintaa, jos olen lähtenyt leijailemaan ihan heliumpallona.

Kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäyksi. Kaksikymmentä ja yksi.

Kävin tänään (eilen) lainaamassa kahdeksan runokirjaa. Hyvä ystävä teki mulle hyvää ruokaa, nautittiin viiniä ja pelattiin lautapelejä. Posti toi mulle kolme kirjettä ja vain yksi niistä oli lasku. Netin välityksellä mua muisti niin moni ihana ihminen, että teki mieli syleillä koko maailmaa. Ehkä vähän syleilinkin.

Nyt syleilen itseäni, juon teetä, kuuntelen musiikkia, luen runoja ja kohta (toivon mukaan) nukahdan pehmoiseen uneen. Tänään oli erittäin hyvä syntymäpäivä. Huomenna on aamuluento.

Mulla on sellainen periaate, että omasta ja läheisten syntymäpäivistä pyritään tekemään erityisen ihania päiviä. Eihän se aina onnistu, mutta ei yrittämällä mitään häviäkään.